lauantai 26. marraskuuta 2016

Lupa innostua - vapaaehtoistyöstä!



Miksi ihmeessä joku tekisi vapaaehtoistyötä, ilmaiseksi? Eikö se vain vie aikaa ja stressaa?
Tapaamani vapaaehtoistyöntekijät kertovat, että vapaaehtoistyö on ihan jotain muuta. Kysyimme heiltä vapaaehtoisten virkistysristeilyllä, mikä vapaaehtoistoiminnassa tuottaa heille iloa:

                      ”Vapaaehtoistoiminnassa saa enemmän itse kuin voi antaa”
                      ”Mielen virkeyttä! Mukavaa yhdessäoloa!”
                      ”Sisältöä arkeen”
                      ”Iloa molemmille”
                      ”Vapaaehtoistyö aiheuttaa riippuvuutta” vapaaehtoistyöstä
                      ”Hyvät kaverit”


Näen itse vapaaehtoisuuden palkattomana, hyvää mieltä tuottavana toimintana. Vapaaehtoistoiminnassa voi itse päättää, millaiseen vapaaehtoistoimintaan sitoutuu ja kuinka pitkäksi ajaksi. Unelmatyötä siis! Osa vapaaehtoisista haluaa tehdä vapaaehtoistyötä kerran vuodessa esimerkiksi tapahtuma-avustajana. Toiset vapaaehtoisista antavat aikaansa muille joka viikko. Omien taitojen ja osaamisen antaminen muille luo mielihyvää ja tuo itsevarmuutta. Saattavatpa uudet taidot ja kontaktit auttaa myös työnhaussa ja opiskelussa. Voipa vapaaehtoisuudella olla muitakin vaikutuksia, katso YouTube:sta!







Missä vapaaehtoistyötä voi tehdä?

Tukipilari on paikallisten vammais- ja kansanterveysyhdistysten yhteistyöorganisaatio. Tukipilari välittää vapaaehtoisia paikallisiin vammais- ja kansanterveysyhdistyksiin.
Mikäli olet kiinnostunut vapaaehtoistyöstä, ota meihin yhteyttä: 
tukipilari.fi –osoitteen kautta 
tai ota yhteys Minnaan: minna.mielonen@tukipilari.fi tai 040 557 4646.  

Voit myös ottaa suoraan yhteyttä vammais- ja kansanterveysjärjestöihin
(tukipilari.fi -osoitteessà työparit) ja sopia vapaaehtoistyön raameista yhdessä yhdistyksen kanssa.

Ota Tukipilariin rohkeasti yhteyttä!
Terveisin,
Tukipilarin väki
tukipilari.fi
Facebook.com/Tukipilari
Twitter: @tukipilari
Instagram: tukipilari


torstai 24. marraskuuta 2016

Kylmään syliin! Lupa Innostua.



Kun elämässä on jotain hyvää ja vaikka se hyvä on kylmää, sen puolesta kannattaa olla äänessä. Itse innostuin avannon kylmästä sylistä >kymmenen vuotta sitten. Talviuinti on kiireetöntä nautiskelua ja olen sitä mieltä, että siihen kannattaa perehtyä. Ja, vaikkapa innostua.

Harrastan talviuintia. Olen ollut koukussa siihen jo reilut kymmenen vuotta. Kerron omia kokemuksiani talviuinnista. Miten se on vaikuttanut kehooni, terveyteeni ja hyvinvointiini. Onko talviuinnilla ollut ennaltaehkäisevää vaikutusta esim. flunssatauteihin? Miksi uin useiden talviuimareiden kanssa hyisessä vedessä?

Kaikki sai alkunsa vuonna 2005. Sain vanhalta tuttavaltani kuulla talviuinnin hyvistä vaikutuksista. Kävin muutaman kerran pulahtamassa avannossa, mutta sairastuin flunssaan ja se jäi siltä osin siihen. Aloitin talviuinnin kuitenkin uudestaan vuonna 2006. Kesällä aloittamaani uintia jatkoin syksyyn ja siitä sitten talveen. Vesi ei tuntunut järven jäätyessäkään kylmälle, kun vesi asteittain viileni syksyn kuluessa ja uin päivittäin. Pitkiä matkoja. Pitkiä aikoja. Niinpä totuin viilenevään veteen.

Alkuun uin todella pitkiä matkoja, jopa 10 - 15 - 20 minuuttia vielä lokakuussa. Myöhemmin vähensin uintiaikaa, koska pitkä uiminen viileässä vedessä aiheutti uupumusta. Keho ehti viilentyä kylmässä vedessä jo liikaa. Oli hitaanpuoleinen olotila ja palelin pitkään uimisen jälkeen.

Jatkoin talviuintia päivittäin pienin pyrähdyksin. Aloin huomata muutoksia ihossa ja kehossa. Iho rupesi hehkumaan ja järvivedellä oli myös ihoa pehmentävä vaikutus. Tosin itse joudun iholleni käyttämään kosteuttavia voiteita päivittäin. Myös laihduin. Se johtui siitä, että kun oleilin pitkään kylmässä vedessä, niin elimistöni joutui tekemään uinnin jälkeen runsaasti töitä kehoni lämmittämiseen. Siihen kului energiaa. Myös muita hyviä vaikutuksia elimistössäni huomasin; siihen jäi koukkuun, pulssi hidastui, kivut lievittyivät, yöuneni laatu parani, palauduin lenkkeilyn jälkeen nopeasti ja kylmällä vedellä oli hämmästyttävän piristävä vaikutus. Kun muilla kanssa ihmisillä oli flunssa, en siihen sairastunut. Aamu-uinti se vasta poikaa oli. Se piristi niin, että huonostikin nukutun yön jälkeen olo oli töissä virkeä koko työpäivän ajan. Kuitenkin tulee muistaa, että talviuinnin vaikutukset ovat erilaisia eri ihmisillä.

Pitkällä aikavälillä en enää ole reagoinut niin voimakkaasti talviuinnin vaikutuksiin. Elimistö tottuu kaikkeen. Kyllä se edelleen koukuttaa, piristää ja hoitaa ihoa sekä pitää pienet flunssat poissa. Tosin olen sairastanut vain viisi flunssaa 10 vuoden aikajanalla. Kipua se lievittää tehokkaasti. Kaiken edellä mainitun tekevät elimistöstä vapautuvat hormonit - kortisoli ja endorfiinit.

Harrastuksena pidän talviuinnista, avannon kylmään syliin on ihanaa laskeutua. Sen syleily ja suudelma houkuttelevat, koukuttavat ja karaisevat. Yleisesti ottaen talviuimarit ovat karaistuneita ihmisiä - heitä harvoin paleltaa. Muutamat talviuimarit ovat pitkiä aikoja avannossa. Toiset taas viipyilevät uinnin jälkeen laiturilla uima-asussa jutellen uintikaverille. Jotkut taas kastelevat päänsä. Itse en tee mitään näistä ja uin aina pipo päässä.

Talviuinti ei ole terapiaa - ja se tulee tiedostaa. Sillä voi olla terveyttä edistävä ja ennalta ehkäisevä vaikutus, mutta se ei ole terapiaa. Masentuneelle ihmiselle en suosittelisi talviuintia. Sydän ja verisuonisairauksia potevien pitää ensin käydä lääkärin pakeilla ennekuin pulahtavat avantoon. Nimittäin joka kerta, kun itse laskeudun avantoon, henki salpaantuu ja sydän tykyttää kuin se kuulu lampaansaparo. Nämä oireet tasaantuvat hyvin pian jo avannossa ollessani. Talviuinti kysyy luonnetta, ihan kaikki ihmiset eivät pysty pulahtamaan kylmään veteen. Flunssaa potevana en mene avantoon. Uinnin jälkeen kuivaan itseni hyvin ja pukeudun lämpimästi. Kotiin tultuani huollan uintivarusteet hyvin seuraavaa kertaa varten ja juon uintikahvit tai ruokailen.

Talviuinti on mun juttu!

Kuvat: Kirveslahdelta Petosen talviuimareiden uintipaikasta. Alla olevissa kuvissa mukana Jorma, Pentti ja Pirjo.

Petosen talviuimareita Kirveslahdella, Jorma petkeleen ja Pentti harjan varressa.

Näin he pitävät huolta meidän jokaisen turvallisuudesta. Jäät on hakattava ja harjattava pois laiturilta ettei ole liukasta.

Hyvinvointilähettiläs Pirjo laskeutuu avannon kylmään syliin. Yhdestoista vuosi pyörähti käyntiin talviuinnin parissa.

Avannossa pipo päässä, tossut jalassa, hanskat kädessä ja tietysti uimapuku.

Tämä on se mukavin hetki kun alkushokki on ohitse. Enää ei henkeä salpaa ja sydämen lyönnit ovat tasaantuneet.

Jäät ovat laiturista hakattu petkeleellä ja nyt on harjaamisen vuoro. Pentti asialla. Petosen talviuimareiden uintipaikka on nyt hyvin huollettu.


http://www.kuopiontalviuimarit.fi/

https://www.facebook.com/Petosentalviuimarit/

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Nouse lempi kerran vielä

Pitipäs sattua. Helsingin Sanomat julkaisi aukeaman haastattelun Kotona katveessa Leea Klemolasta samana päivänä (19.11. 2016) kun minulla on lippu Vaimoni Casanova -esitykseen Kuopion kaupunginteatterissa.
"Maakuntateatterissa on myös paljon hyvää. Helsinki -keskeisyys vain peittää sen helposti näkyvistä", sanoo Leea Klemola. Kuopioon häntä vetää rauha ja vapaus. Klemolasta on ihmeellistä se, kuinka tavattoman tietämättömiä helsinkiläiset voivat muusta Suomesta olla. "Helsinki ei ole sivistyksen huippu."
Vaimoni Casanovan päähenkilö on Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen), 60 -vuotias näyttelijä, joka palaa kahden vuoden sairauslomalta töihin. Poissa on status, tilalla häpeä ja syytös seksuaalisesta häirinnästä. Kipinä on kadonnut, mutta jäljellä ovat himo ja rakkauden kaipuu, huomionkipeys. Että saisi astua omassa elämässään vielä kerran niinku elämänvirtaan.
Teatterilla odottaa kahden hengen näytelmä, jossa Lalla esittää  Casanovaa.
Taattua Klemolaa: pääosassa on himo, on roisia huumoria, alastomuutta, on kirosanoja ja ronskia kielenkäyttöä. Mutta sen takana - sekin taattua Klemolaa - naamiot, joiden alla minuutta nakertaa epätäydellisyys, armottomuus itseä kohtaan, pelko yksinjäämisestä, haavoittuvuus vanhenevasta kropasta. Voisiko minustakin vielä sanoa jotain? Hyvää.
Lavalla ovat komedia ja tragedia samaan aikaan. Kuoleman kasvot kurkkivat  taustalla koko ajan. Siksi myös alastomuus.
"Mulla on aina joku alasti näyttämöllä. Varmaan sen takia, että se kuolevainen ruumis on kaiken lähtökohta", Klemola sanoo. Tästä kumpuaa myös esityksen huumori, ei tyhjännauramisesta.
Leea Klemolaa vetää Kuopioon myös lavastaja Erkki Saarainen, joka on lavastanut kaikki Klemolan näytelmät, sekä näyttelijät Miko Kivinen, Seija Pitkänen sekä Annukka Blomberg.
Seija Pitkäsen suoritus salpaa hengen. Hänen joka solussaan on kipu, pettymys ja kaipuu. Puheen runsasta "vittusaatanaa" ei edes huomaa. Miten muuten Kyllikki sanoittaisi riipivää henkistä ja fyysistä kipua? Latteudet ja kaunokieli eivät tällä kertaa riitä.
Klemola on tähän asti "valvonut" kaikki esitykset. Nyt hän pitää paussia. Kaikki kuopat, joihin esitys voisi vajota, ovat jo tuttuja.
Maakuntateatterilla on Helsinki -keskeisyydessä tietty leima. "Tehdäänhän niissä paljon paskaakin. Niin kuin Helsingissäkin. Mutta Helsingissä se on paketoitu nätimmin", Klemola sanoo.
Paitsi että meillä Kuopiossa ei tehdä paskaa. Ei ole koskaan tehty.
Ei täällä sokeita olla.

WILHELMIINA HONKANEN

Kirjoittaja on viestintäpäällikkö (el.) sekä kaupungin hyvinvointilähettiläs.


Vaimoni Casanova. Kuopion kaupunginteatterissa maaliskuuhun 2017 saakka.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola.
Näyttelijät: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen. Yhteistyössä Tanssiteatteri Minimi.

Kuva: Sami Tirkkonen
Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) vas., Antero Jokinen (Miko Kivinen) sekä Maaria Saarikettu (Meri-Maija Näykki.





keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Hyppäys keskelle kylmää kauneutta



Kuopio kylpee latteassa harmaudessa kun astelen kohti VB-valokuvakeskusta. Lumiverhoilun saanut rakennus toivottaa lämpimästi tervetulleeksi.
Ripustan naulakkoon ajatukset ja kiireet. Valokuvanäyttelyyn mennessä kannattaakin varata kosolti aikaa, jotta voi rauhassa nauttia teosten annista.
Tällä hetkellä näyttelysaleihin on ripustettuna Kirsi MacKenzien Luonnon muotoja – pohjoismaisia maisemia ja Pekka Sammallahden Pohjoista – näyttelyt.
Revontulia ja jäälohkareita Sammallahden kuvissa on pohjoisia ja arktisia alueita Saamenmaalla, Alaskassa ja Huippuvuorilla.
Pimeyden ja kylmyyden rinnalla kuvissa on valoisuutta ja lämpöä. Luonto tarjoaa tähtitaivaan ja revontulet. Tuvan akkunoista kajastaa lämpöinen kajastus. Kuinka pieni ihminen onkaan suuren ja mahtavan luonnon äärellä.






Onkohan luontoäiti ollut mukana juonessa MacKenzien kanssa, niin huolellinen sommittelu hänen kuvissa on. Kuvaaja on luonut maisemista kuin mielikuvitusmaailmoja, joissa jopa kivet ja kalliot ovat suloisia. MacKenzie on löytänyt satumaisuutta Islannin lisäksi ihan Helsingistäkin.Onko meille pohjoisen asukeille luonto jopa itsestäänselvyys vai osaammeko arvostaa sen ihmeellistä kauneutta?






Kirsi MacKenzien ja Pekka Sammallahden, kahden rautaisen ammattikuvaajan, luontokuvia katsellessa silmät ja sielu lepäävät. He ovat olleet pakahduttavien luonnonilmiöiden ja maisemien äärellä. Tekee mieli hypätä valokuvien sisälle hengittämään kuvaushetken pakkasen kirpakkuutta.


Valokuvaajat ovat luoneet tunnelmaltaan vahvoja ja väkeviä luontokuvia, jotka heräävät henkiin kertomaan tarinoitaan. Mieleeni kumpuaa huolestuneisuutta ilmastonmuutoksesta ja ihmisen vaikutuksesta luontoon.
Säilyykö nämä maisemat myös tulevaisuuteen?

VB-valokuvakeskus on historiallinen rakennus.
Olen käynyt valokuvakeskuksessa kerran aiemmin. Katsoin lokakuussa Meeri Koutaniemen Siirtymiä – Transitions – näyttelyn, jossa pääosassa olivat ihmiset. Nyt makusteltavina oli siis luontokuvia. Tarjonta on hienon monipuolinen.





VB-valokuvakeskus on entinen valokuvaamo, jossa on rauhallinen tunnelma. Näyttelysaleissa on maalatut puulattiat ja kauniita takkoja. Leivinuunin päällä pyörii sarja komeita maisemakuvia.
Valokuvakeskuksessa voi samalla myös tutustua vanhoihin valokuvauskoneisiin. Puoti pursuaa kirjoja, postikortteja sekä sisustustuotteista ja lahjatavaraa. Jos tykästyit Kirsi Mackensien kuviin, voit puodista ostaa niitä julisteina kotiin.

VB-valokuvakeskus on saanut nimensä Victor Barsokevitschilta (1863-1933). Barsokevitschin valokuvaamo toimi rakennuksessa vuodesta 1894. 10 vuotta aiemmin Victor Barsokevitschin tuleva puoliso oli jo perustanut oman valokuvaamonsa Kuopioon. Adéle Sallin (1857-1944) ja Victor Barsokevitsch avasivat valokuvaamon Barsokevitschin nimissä, koska tuolloin ei naimisissa oleva nainen voinut omistaa liikeyritystä.

Victor Barsokevitsch kuvasi lasilevyille silloista Kuopiota joka eli suuria kehittymisen ja kasvun aikoja. Hän oli tuolloin yksi Suomen tunnetuimmista valokuvaajista. Runsas lasilevykokoelma on nykyään Kuopion kulttuurihistoriallisen museon arkistoissa. Adéle Sallinin kuvaamon ajoilta on säilynyt muutamia kymmeniä visiittikorttikuvia, muun muassa Minna Canthin rintakuva. Barsokevitschit asuivat talossa vuoteen 1927 saakka.



Kirsi MacKenzien Luonnon muotoja – pohjoismaisia maisemia ja Pekka Sammallahden Pohjoista 8.1.2017 saakka VB-valokuvakeskuksessa, Kuninkaankatu 14-16.

http://vb-valokuvakeskus.fi/

maanantai 14. marraskuuta 2016

Lääkärifarssi vaiko pelkästään sukuvika?



Hervoton.
Olisi sana, jos yhdellä pitäisi tätä esitystä kuvata. Tuntemukset esityksen ensi-illassa elävät nauruntirskahduksista ääneenhörötykseen, voi ei:hin ja myötähäpeään. Välillä pitää ihan pidätellä itseään. Osallistumasta lavalla käytävään keskusteluun. Myös vieruskaverin selkä nousee penkistä siihen malliin, että arvelen hänenkin purevan kieleensä samasta syystä.

Farssin keskiössä ovat tohtorit Martikainen ja Jortikka. Toinen urallaan nousussa oleva neurologi ja potentiaalinen ylilääkärin vakanssin jatkaja. Kolleega taas enemmän joulukuvaelmasta innostunut peräkammarin poika. Vai oliko sittenkään?

Farssin edetessä selviää, millä laskuopilla 1+1 = 3. Onko Lauri koira, potilas, jotain muuta vai niitä kaikkia? Mikä yhteistä on savolaisella ja hämäläisellä? Kuka oli, missä oli ja kenen kanssa? Naimisissa. Sukulainen. Tai muuten vaan. Kysymyksiin haetaan vastauksia. Mutta vastausten sijaan ilmaan tulvii uusia kysymyksiä. Milloin kenenkin suulla. Kun yksi solmu on selvitetty, on uusi ja tiukempi edessä. Hillitöntä ja paikoin hengästyttävääkin menoa, joka päihittää juonen käänteissään takavuosien saippuaoopperat mennen tullen. Yksinkertaisesti toteutettuna. Sanoilla ja pikkutuhmalla aikuishuumorilla leikitellen. Martikainen ja Jortikka, Kuopion omat Mr Beanit.

Välillä yleisö intoutuu väliaplodeihin. Erityisesti Jortikan improsoolot peittely-yritykset räjäyttävät katsomon spontaanisti. Hetken näyttää, että pokka pettää myös Jortikalta. Mutta ei. Tämä on ammattiteatteria. Ja osana ammattilaisuuteen kuuluu itsehillintä.

Sukuvika oli erinomainen valinta kiireviikon loppukevennykseksi. Helppoa ja kevyttä pintaliitokamaa, josta ei tule edes mieleen etsiä sen syvempiä merkityksiä. Mitä nyt ehkä aasinsiltana taka-alalla käynnistyvä pohdinta oman suvun vioista ja lahjoista. Kotimatkalle päällimmäiseksi tunteeksi jää hymy huulille ja arkihaasteet unohtuvat. Ainakin hetkeksi. Elävä teatteri on aina yhtä hieno kokemus. Hyvässä seurassa tottakai.





Kallaveden Helmi
Kuopion kaupunginteatteri yövalaistuksessaan

perjantai 11. marraskuuta 2016

Jos elämälläni olisi taustamusiikki...



Olisi aika hupaisaa, jos arjen tohinoiden taustalla raikaisi sellainen tunnelmaa värittävä ääniraita, kuin elokuvissa. Kun arki rullaisi leppoisasti omalla painollaan, musiikki olisi levollisen sävyistä. Kun huomaisi olevansa myöhästymäisillään bussista, muuttuisi sävy jännittäväksi ja rauhoittuisi vasta, kun tarinan päähenkilö olisi viime hetkellä hypännyt lähdössä olevaan joukkoliikennevälineeseen.

Olen saanut luvan toimia klassiseen musiikkiin aiemmin vähemmän perehtyneenä koehenkilönä kahdessa Kuopion kaupunginorkesterin konsertissa marras-joulukuun aikana. Tähän liittyen päätin tutustua hieman ennakkoon siihen, mitä on luvassa. Laitoin youtubesta raikumaan tulevien konserttien teoksia, jotta korvat vähän tottuisivat muuhunkin kuin radiossa soiviin hitteihin.

Kuvahaun tulos haulle kuopion kaupunginorkesteri
Kuopion kaupunginorkesteri
Tulevien konserttien ohjelmistossa oli liuta vaikeita ties minkä kielisiä sanoja ja nimiä, joita en osaa lausua (ja kirjoittaakin vain mallista katsomalla). Päätin aloittaa turvallisesti Kurkikohtauksella näytelmästä Kuolema. Synkästä nimestä huolimatta turvalliseksi valinnan teki Sibelius, joka tuon teoksen oli säveltänyt. Ei huono. Sibeliuksesta siirryin rohkeasti niihin vaikeammin lausuttaviin, kuten Antón García Abrilin ”Canziones e Danzas para Dulcinea”. Seuraava säveltäjä Prokofjev kalskahti tutulta nimeltä, joskin häntäkään tuskin naamasta tunnistaisin, jos tulisi kadulla vastaan.

Kuten arvata saattaa, ei yhdenkään kuuntelemani ”biisin” kertosäe (jos sellaista klassisessa musiikissa yleensä onkaan) jäänyt kertakuuntelulla päähän raikumaan. Eikä varmasti ole tarkoituskaan. Ensimmäisenä mieleen tulivat vahvasti vanhat Suomi-filmit. Sibeliusta kuunnellessa ei voinut välttyä näkemästä Tauno Paloa kirmaamassa Ansa Ikosen perässä pitkin metsäpolkua ja viimehetkellä tarttumasta käsipuoleen, kun epätoivoinen naisriepu meinaa syöksyä dramaattisesti kalliolta järveen.


Tsaikovskin (tuttu mies!) sinfonia no:1 oli pitkä. Sen aikana siivosin keittiön ja vein paljon sikin sokin lojuvia tavaroita paikoilleen. Pitkäveteinen se ei missään nimessä ollut. Jotenkin arkisille kotitöille tuli sellainen hyvä rytmi, että ne soljuivat eteenpäin kuin itsestään. Dramaattisimman kliimaksin kohta osui siihen hetkeen, kun viime sekunnilla estin kaurapuuroa kiehumasta hellalle. Mahtipontisen musiikin siivittämänä tunsin itseni suorastaan sankariksi.


Ehkäpä jatkossakin silloin tällöin rytmitän eloani klassisen musiikin tahtiin. Mielenkiinnolla odotan lähestyviä konsertteja. Yksi havaintoni oli se, että on aika vaikeaa antaa millekään musiikille kotioloissa sen ansaitsema arvostus eli pysähtyä istumaan ja vain kuuntelemaan. Konserttisalissa en muuta voi, kuin pysähtyä ja antaa musiikin puhua puolestaan.

http://www.kuopionkaupunginorkesteri.fi/
www.kuopionmusiikkikeskus.fi