torstai 13. huhtikuuta 2017

Parkour on itsensä kehittämistä kaikilla tasoilla!

Ketteriä kuin gebardit, hiipiviä kuin agentit ja sulavia kuin kissat. Tätä on parkour. Minusta taas tuntuu, että olen ketterä kuin norsun poikanen, yhtä hiipivä kuin karhu ja kepeä kuin jättiläinen. Parkour haastaa liikkumaan uudella tavalla.



pienen pojan rolli

ison pojan rolli


                                  hippaa pyllyt maassa



ylitys

Mukavinta on, että jokainen tekee omalla tasollaan ja haastaa itseään juuri sen verran kun tuntuu hyvältä. Pienin ryhmässämme on Tytti 2v. Varsin taitava pikkuneiti.



parkourtyttö

Mitä on parkour? (lainattu Parkour Akatemian sivuilta)

Ensimmäinen nimi Ranskassa 1980-luvulla syntyneelle lajille oli L'art du deplacement, vapaasti käännettynä liikkumisen taito tai taide. Ajan myötä laji sai muita nimiä, kuten parkour ja freerunning. Nimi ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin tärkeä, kuin lajin metodit ja henki.


Parkourissa keskitytään kehittämään liikkumiseen tarvittavia perusominaisuuksia, kuten tasapainoa, voimaa, dynaamisuutta, kestävyyttä, tarkkuutta, tilan hahmotusta ja luovuutta. Se on tapa harjoittaa kehoa ja mieltä toiminnallisempaan ja tehokkaampaan suuntaan. Parkour on yksinkertaisimmillaan juoksemista, hyppäämistä ja kiipeämistä. Siinä mm. tasapainoillaan, ylitetään esteitä, sujahdellaan ahtaista väleistä, kiivetään seinille, hypitään erilaisille pinnoille ja heilutaan puissa. Liikkumistä jokapäiväisessä ympäristössä, ympäristön antamia mahdollisuuksia hyödyntäen. 



Voidaan sanoa, että parkour on itsensä kehittämistä kaikilla tasoilla. Laji vaikuttaa ensisilmäyksellä todella fyysiseltä ja haastavalta, mutta lajin vahvuus on juuri se, että sitä voi harrastaa kukin tyylillään ja omien taitojen mahdollistamalla tavalla. Fyysisen puolen lisäksi mukana on merkittävänä osana henkinen puoli. Parkour on laji, joka paljastaa sinulle henkiset ja fyysiset rajasi sekä tarjoaa samalla keinot ylittää ne. Opit tuntemaan itsesi paremmin ja käsittelemään haasteita, esteitä ja pelkoa uudella tavalla, myös elämän muilla tasoilla. Parkour ei ole extreme-laji, päinvastoin. Turhia riskejä ei oteta, vaan huimat ja haastavat asiat suoritetaan aikanaan varmuudella ja taidolla pitkän harjoittelun tuloksena. 



Parkour on yksilölaji, mutta lajille on kuitenkin tyypillistä on vahva yhteisöllisyys. Jokainen harrastaja vastaa itsestään ja omasta harjoittelustaa, mutta yhdessä harjoittelu tuo itsensä ylittämiseen uutta voimaa. Kavereilta saat energiaa ja mahdollisesti myös vinkkejä, sekä pääset jakamaan elämykset heidän kanssaan. Lajin parissa saat nopeasti todella paljon hyviä ja pitkäaikaisia uusia ystäviä. Parkour-yhteisö on todella avoin ja ystävällinen, joten ei kannata pelätä mukaan hyppäämistä uutena harrastajana!

*******************************************************************************************************************

Parkour ei ole kilpailulaji vaan sitä harrastetaan intohimosta, omaksi iloksi. Näin kertoo Jussi opettajamme, valmentajamme. Hänelle laji on ollut oma jo monta vuotta ja taidoistahan sen huomaa, ettei laji ole ihan uusi tuttavuus. Sillon kun hypyt esteiden yli ja loikat paikasta toiseen ovat huikean pitkiä. Sekä tasapainoilut putkien päällä ja kierähdykset matolla näyttävät äärimmäisen helpoilta, on tekniikkaa hiottu kymmeniä, satoja tunteja. Jussin apuvalmenta Kamer on huippu hänkin, taitava ja ketterä. Kaksi lajin lahjakkuutta haluaa jakaa oppejaan meille.

Jussi & Kamer

Meille parkour tuli kuin tilauksesta. Poikamme Severi 7v. ja Sisu 3v. olivat katsoneet parkour-videoita YouTubesta ja hyppineet sekä sisällä että ulkona samantyyppisesti parkouraten. Molemmat lapset pääsivät harrastamaan samaan ryhmään, joten se oli ajanhallinnan kannanta oikein hyvä juttu. 

Tunnilla Vanhemmat eivät vain katso vierestä vaan osallistumme treeneihin samalla tavalla kuin lapsetkin. Tulee oikea tekemisen meininki, yhdessä. En voi sanoa, että olisin itse ihan mukavuusalueellani, mutta toisaalta on uskallettava haastaa välillä itseäkin. Huomaan että pelko ottaa välillä ylivallan eikä oikein tahdo uskaltaa kokeilla täysillä. "entäs jos tipahdan ja käsi murtuu, entäs jos käy kipeästi". Nämä pelot ovat kyllä turhia. Saattaa se käsi murtua vaikka tasamaallakin. Ikä taitaa tehdä tepposiaan ;) 


Sisu kokeili seinästä ponnistusta


Treenit koostuu alkuverryttelystä, peleistä, tekniikasta ja loppupelistä venyttelyineen. Tunti hurahtaa nopeasti ja tahti on aika mukavan sopiva. Jokainen saa osallistua omien taitojen mukaan ja ei olla turhan tarkkoja, jos varsinkin pienimmät kulkevat omia polkujaan. Näin tunnelma säilyy rentona ja mielekkäänä. Meille perheenä parkour on osoittautunut oikein mukavaksi yhteiseksi jutuksi lauantai iltapäiviin. Pojat tykkäävät ja se on pääasia. 


Kuka pelkää parkourihmistä?


Juttelin opettajamme Jussin kanssa blogiin liittyen ja hän heitti loppuun, että tulikohan puhuttua ohi suunsa...mutta juurikin päinvastoin. Kun Jussi puhuu, huomaa että parkour on vienyt sydämen. Vuodesta 2005 laji on tullut tutuksi ja sieltä löytyi pikkuhiljaa oma porukka. Kun harrastaa omaksi ilokseen, haluaa oppia uutta ja ylittää omia rajojaan, ei harrastamiselle voisi olla parempaa pohjaa. Parkour ei ole kilpalaji ja harrastajamäärältään pieni. Tosiharrastajia Kuopiossakin vain pieni kourallinen. Mutta kiihtyvässä määrin harrastajamäärä on kasvanut ja ryhmät Kuopiossakin ovat täyttyneet. Kesäleireillekin ilmoittautuneita jo noin 90. Ja meidänkin perhe on lmoittautunut mukaan...

Mutta kuka on hyvä parkouraaja? hän on sulava ja varma liikkeinen...taas todella hyvä on se, jolla tekeminen lähtee lihasmuistista. Se muisti kehittyy toistojen kautta ja rakkaudesta lajiin.

Kun Jussi sanoo "joo, otetaanpas uudestaan", tietää silloin, 
että ihan ei taidettu olla ketteriä kuin gebardit ja sulavia kuin kissat :)

Riikka


Lisätietoa ja ilmoittautuminen kursseille! 






sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Koirien Kalevala


Miksi Koirien Kalevalan kertojana on kissa? Miksi kissat naukuvat? Miksi koirien elämä on nykyään nin helppoa? Ja miksi koirat ja kissat ovat nykyään vihollisia keskenään?

Nämä ja monet muut suuret kysymykset saavat järkeenkäyviä selityksiä suoraan kansalliseeposestamme. Tai no. Sen Mauri Kunnas -versiosta. Ei kuitenkaan pelkästään haukkuen, naukuen eikä ulvoen, vaan Suomi 100 -juhlavuoden arvokkuudella. Eeppisenä äänilajina on ooppera, jota taustakuoro ja orkesteri täydentävät.

Koirien Kalevala tuo tutun tarinan Sammosta ja sen ryöstöstä esille kiinnostusta herättävästi ja nykyajan ihmisille sopivasti kevennettynä. Niin, että kalevalainen runomitta ja suomalainen kansanperinne avautuvat viihteeksi koko perheelle sen pienimmästä vanhimpaan jäseneen. Ensi-illan yleisön ikäjakaumaa katsellessa voisi ajatella, että hyvinkin monelle esitys voi olla ensikosketus niin Kalevalaan kuin oopperaankin. Mutta toisaalta myös niin, että täällä ovat juuri ne kuopiolaiset, jotka matkaavat joka kesä Savonlinnaan oopperajuhlille ja tuntevat myös suomalaisuuden juuret.


Omalta kouluajalta Kalevalasta mieleen nouseva tunnemuisto on lähinnä runomitasta kumpuava sävelen melankolisuus mutta se ei Koirien Kalevalassa näyttäydy. Tarina on kauttaaltaan puettu hauskuuden värikkäisiin vaatteisiin. Ooppera äänilajina antaa kuitenkin esityksen sanomalle sellaista arvokkuutta, voimaa ja ryhtiä, mikä ei pelkästään puhuttuna pääsisi täyteen mittaansa. Aveccini Helmi ja Jenni ovat ehtineet koulussa jo opiskella ja näytelläkin Kalevalaa. He huomaavat esityksestä monta yksityiskohtaa unohtamatta muutamaa alkuperäisestä kerronnasta poikkeavaa faktaa, joita itse en enää muistanutkaan. Myös kotimatka alkaa Kalevalan tahtiin, kun runot alkavat nousta. On näköjään olemassa joitain asioita, jotka kerran opittuaan tulevat suoraan selkärangasta. Siitä juuresta, joka tekee meistä suomalaisia. Sitä sarjaa on kalevalainen runomitta ja "va-ka van-ha Väi-nä-möi-nen, tie-tä-jä i-än-i-kui-nen..." Nousuja ja laskuja, joita ei voi vain lausua, vaan laulamiseksi menee.

Koirien Kalevalan ensi-ilta on viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. Tiedän jo etukäteen kirjoittavani kokemuksestani ja olisin halunnut tehdä taustatyöt kunnolla. Verkkokirjaston haulla yritän päästä varaamaan kirjaversion Koirien Kalevalasta. Turha toivo. Näyttää siltä, että sen lisäksi, että kaikki koiraoopperan esitykset ovat jo ensi-iltana loppuunmyytyjä, myös kaikki Koirien Kalevala -kirjat ovat Kuopiossa lainassa. Kunnaksen koirat ja suomalainen kansanperinne ovat lumonneet meidät savolaiset. Sen voi todeta myös ensi-illan loppuaploodeista. Niistä ei meinaa loppua tullakaan.

video

Tällaiselle koko perheen houkuttelevalle ja hauskalle matkalle suomalaisuuden perinteisiiin on selvästikin tilausta. Juuret kiinnostavat. Erityisesti tietenkin Suomi 100 -juhlavuonna. Mutta muutenkin. Ainakin uskoisin. Mites olisi Kuopion kaupunginteatteri: Sampo pyörimään ja lisää Kunnasta kehiin. Seitsemän koiraveljestä työn alle?

Kiitos!



Lisätietoja:


Linkin takaa Koirien Kalevala -esitystä klikkaamalla löytyy myös useita
tutustumisenarvoisia verkkopolkuja Kalevalan jännittävään maailmaan. 

HOX!
Kuopion kaupunginteatteri vinkkaa verkkosivuillaan,
että vaikka kevään Koirien Kalevala -esitykset on loppunmyyty,
kaikkia lippuja ei ole vielä lunastettu.
Eli vapaita paikkoja loppuihin esityksiin kannattaa kysyä,
sillä peruutuksia voi aina tulla.


Matolta arkeen -joogaa jokapäivään

Kissat ovat luonnostaan joogeja. Ne osaavat yhdistää sekä asanat että mielen harjoittelun. En varmasti koskaan lakkaa hämmästelemästä niiden notkeutta, voimaa ja sulavuutta sekä loppumatonta kärsivällisyyttä. Ja tietysti hetkessäelämisen taitoa. Vaikka takana olisi tiukka kolmiodraama, se unohtuu hetkessä. Samoista raameista myös löytyy yhtä aikaa niin lempeä kehrääjä kuin kylmäverinen tappajakin. Valoa ja pimeyttä. Kaksi toisiaan täydentävää perusvoimaa.


Joogaopettajani Paula kansalaisopiston kurssilta sanoo aina, että vie jooga matolta arkipäivään. Kissat ovat oivaltaneet tämän. Niitä seuraamalla ja samalla Paulan sanoja makustellen minäkin alan päästä ytimeen, mitä jooga arjessa ehkä voisi tarkoittaa. Asanaa ja pranayamaa sopivasti arkiaskareiden väliin. Asenteen hiomista elämän antamien mahdollisuuksien äärellä. Olevan hyväksymistä vastustamisen sijasta. Tunnustamista, että elämä on välillä ihan perseestä ja välillä se on yhtä aurinkoa. So what. Yhtä hyviä tahi huonoja tuntemuksia molemmat. Tuntemuksia, joista molemmista voi päästää irti.



Jooga tuli omaan elämääni kolmisen vuotta sitten. Olin silloisessa elämäntilanteessani katkeamispisteessä mutta en itse ymmärtänyt sitä. Piti ensin katketa ja käydä pohjalla. Kokea se, miten vahvasti keho puhuu mielelle. Näin jälkeen päin tämä kokemus on ehkä paras lahja, joka minulle on annettu. Kehomieliyhteys avautui. Konkreettisesti. Onnekseni olin tuolloin jo löytänyt tieni joogatunneille. Ja sinne minä poroksi palanut rikkinäinen aina vaan raahauduin. Tunnin jälkeen tulin aina hiukan ehjempänä takaisin. Mieli taipui samalla, kun hiukset kääntyivät kiharaan.


Nykyään jooga merkitsee minulle ennen kaikkea elämänasennetta. Mielen harjoitusta elämän eteen tuomissa tilanteissa. Ja niitähän riittää. Mutta myös kroppa huutaa, jos mieli ei ymmärrä antaa keholle riittävästi rasitusta. Anna mulle asanaa ja hengitä, niin hiljenen! Toisinaan tarvitsen lempeää, toisinaan dynaamisempaa harjoitusta.

Mitään joka asentoon taipuvaa "käärmenaista" minusta tuskin koskaan tulee mutta etenen asanoissa omalla tasollani. Se onkin yksi joogan vahvuuksista. Jokaiselle löytyy se oma taso ja jooga sopii sille tasolle sovitettuna ihan kaikille. Ikään, kokoon, kuntoon ja lähtönotkeuteen katsomatta. Ja tekee hyvää. Hoitaa niin mieltä kuin kehoakin. Aina ei harjoitusvastukseksi edes tarvita arkiaskareita kummempaa. Tekemisen väliin voi annostella vahvistavan soturisarjan tai läsnäoloon juurruttavan puun. Mielen harjoitusalustaksi puolestaan käy vaikka perjantai-illan kassajono Prismassa. Mitä vain, missä ärsytyskynnys ja x-käyrä alkaa helposti nousta.

Kotona on harvoin niin hiljaista, että olisi mahdollistakaan tehdä pidempää asanasarjaa ilman keskeytyksiä. Ehkä vielä joskus sekin aika tulee, mutta tässä hetkessä joogatunneilla kodin ulkopuolella on paikkansa. Bonuksena tulee aina myös ryhmäenergiaa. Ja väliin on hyvä käydä hakemassa oppia ja lisämausteita omaan harjoitukseenkin. Kanssaolo kehittää.

Olen kokenut, että on hyvä käydä eri joogaopettajien tunneilla. Tähän kannusti jo ensimmäinen joogaopettajanikin. Ja oli siinä kyllä oikeassa. Kaikilla opettajilla on oma tyylinsä opettaa ja jokaisella on eri asioita annettavanaan. Havahtumisen siemeniä, joita opettajan oma kokemuspohja ja mennyt elämä linjaa. Paulalla on hyvin lempeä tyyli opettaa. Tunneilla on käyty asanoiden lisäksi joogan filosofista taustaa, mikä on minulla aiemmin ollut enemmän itseopiskelun varassa. Olen tykännyt tästä kovasti. Paulan tunneilta omaan harjoitteluun ovat tulleet mukaan myös ohjatusti apuvälineet. Vyö ja tiilet, jotka helpottavat asanoiden linjaamista.

Lopuksi pitää vielä todeta, että tämän kevään joogakurssi kansalaisopiston tuntitarjonnasta  oli haasteellista valita. En oikein osannut arvioida omaa "tasoani" kurssikuvausten perusteella. Valitsin ensimmäisenä täysin vääräntasoisen kurssin. Sen sijaan, että olisin "tyytynyt kohtalooni", otin heti yhteyttä kansalaisopistoon ja kerroin asiasta. Minulle tarjottiin saman tien vaihtokurssia ja pääsin mukaan jo seuraavan viikon tunnille. Sain erinomaisen asiakaspalvelun lisäksi myös rahoilleni vastinetta. Oman kokemuksen perusteella suosittelen samaa muillekin. Jos selkeästi huomaatte olevanne täysin väärässä ryhmässä tai kurssilupaus ei vastaa todellisuutta, tuokaa asia esille. Myös palautteen antaminen kurssisisällöistä kannattaa. Vain niin kurssit voivat kehittyä.

Kesää kohti mennään ja luonto tarjoaa ihanat puitteet. Matolle ja minulle. Ehkä myös sinulle?

Namaste
Paula ja Puistokartanon tiistairyhmän joogit!
Oli ilo kulkea hetki kanssanne.

***



Kansalaisopiston kurssitarjonta löytyy osoitteesta kansalaisopisto.kuopio.fi

Ja Paulan kotisivut osoitteesta www.joogaolo.fi.



torstai 6. huhtikuuta 2017

Hyvä kiertoon

Kuva: Kuopion kaupunki


Sairastuin lapsena vaikea-asteiseen nivelreumaan ja tarvitsin ystävien apua ja henkistäkin tukea. Sitä sainkin kiitettävästi. Tuolloin mieleeni syöpyi ajatus, että haluan auttaa reumaa sairastavia ihmisiä ja tasoittaa heidän tietään kaikin mahdollisin tavoin. 

Innostus liikuntaryhmätoimintaan heräsi, kun yli 20 vuotta sitten pääsin ensimmäisen kerran laitoskuntoutukseen. Osallistuin siellä erilaisiin ryhmäjumppiin ja kotiin tultuani pyysin yhdistyksen hallitukselta lupaa saada aloittaa tuolijumpparyhmä. Sain luvan ja tätä jumppaa olen ohjannut siitä lähtien. On tanssittu tuolitansseja ja tehty lihaskunto-harjoituksia, joskus pidetään kuntopiiriä ja keväällä mennään puistoon mölkkyä pelaamaan. Parasta palkkaa on se, kun joku ryhmäläisistä kertoo vertyvänsä jumpassa. Myös se palkitsee, kun osallistujat tulevat jumppaan huonosta kelistä ja kivuista huolimatta. Itsekin olen vetänyt jumppaa aika huonossa kunnossa leikkauksen jälkeen. Sieltä vaan ei malta olla poissa. Ryhmässä on hyvä tunnelma; ajankohtaiset asiat käsitellään ja tukea annetaan sitä tarvitsevalle. Jos joku sairastuu pidemmäksi aikaa eikä pääse jumppaan, hänestä pidetään huolta. Ollaan yhteyksissä ja muistetaan vaikka kortilla. 

Ruokahalu kasvoi syödessä ja halusin lisää vertaisohjaajia yhdistykseemme. Itselläni oli jo sen verran kokemusta, että suunnittelin rungon koulutuspäivien ohjelmaksi ja sain värvättyä erittäin hyvin reumaan perehtyneen fysioterapeutin kouluttamaan uusia vertaisohjaajia. Koulutukseemme osallistui myös yhteistyöyhdistystemme jäseniä. Samalla tuli luotua verkostoa yhteistyöhön. Meitäkin on kutsuttu heidän järjestämiinsä koulutuksiin.  

Parikymmentä vuotta sitten aloitin kuntosaliharjoittelun. Se tuntui hyvältä ja edisti omaa kuntoani niin hyvin, että halusin jakaa tätäkin hyvää muille. Kävin neuvotteluja terveydenhuollon päättäjien kanssa ja vihdoin saimme kuntosalin käyttöömme kolmena iltana viikossa. Ensin piti kouluttaa ohjaajia. Terveyskeskuksemme fysioterapeutti perehdytti meitä ja pian myös Kuopion kaupunki alkoi järjestää starttikursseja vertaisohjaajille. Alussa innostus oli tarjontaa runsaampaa, mutta ketään ei jätetty rannalle. Kuntosaliryhmämme toimivat edelleen ja kävijöitä on riittänyt. Ei tosin enää ruuhkaksi asti, koska kaupunkiin on tullut seniorikuntosaleja, joihin osa on ohjautunut. Olen saanut pidettyä lihaskuntoani yllä käymällä säännöllisesti kuntosalilla ohjaamassa ja samalla olen saanut itsekin harjoitella. 
Jo muutaman viikon tauko alentaa lihaskuntoa merkittävästi. Siksi olemme päätyneet harjoittelemaan myös kesäaikaan. 

Vapaaehtoistyössä on sellainen etu palkkatyöhön verrattuna, että voin tehdä juuri sitä työtä, mistä nautin ja mitä koen osaavani. Määränkin saan itse säädellä jaksamiseni mukaan.  

Vapaaehtoistyö on tuonut elämääni paljon mielekkyyttä. Sanotaan, että jos haluat olla onnellinen, ryhdy puutarhuriksi. Minä koen olevani onnellinen, kun teen jotain hyvää toisille.  Vertaisohjaaja jakaa omastaan. Työ on antamista ja samalla saamista. Olen tutustunut muihin vertaisohjaajiin. Tuuraamme tarvittaessa toisiamme ja vaihdamme kokemuksia. Oma yhdistys kiittää meitä työstämme järjestämällä meille vuosittain virkistyspäivän.  Kaikki edellä kerrottu tukee jaksamista vertaisohjaajan työssä. 

Eeva-Liisa Tuomainen

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Suurenmoista tulkintaa, pelkkää tulta! Iiik...



Mistä on lupa innostua? Ainakin minun mielestäni on lupa innostua ihan kaikesta kivasta, kuten musiikista ja konsertissa käynnistä. Tarjolla oli Georg Otsia plasebona. Hänen äänensä on jäljittelemätön. Olin täpinöissäni. 

Ajattelin kuitenkin, mikä meitä odottaa?

Kaiken innostuksen ja täpinän alkua: Innostuin kun näin lehdessä Kuopion Musiikkikeskuksen mainoksen Georg Otsin musiikki tuotannosta otsikolla "Rakastan elämää". Olen lapsesta lähtien pitänyt Georg Otsin karismaattisesta äänestä. Joka kerta kun kuulin radiosta soitettavan hänen kappaleitaan, kuuntelin hiljaisuuden vallitessa niitä. Muun muassa Kyllikki-valssi, Moskovan valot, Rakastan elämää ja Saarenmaan valssi tekivät vaikutuksen minuun, Otsin tulkinta oli vaikuttavaa.  Hänen suurenmoinen äänensä lumosi minut – jo lapsena.

Musiikkikeskuksella musiikin lumoissa ja liekeissä: Olin tyytyväinen Gabriel Suovasen osaamiseen. Sytyin. Paloin kokonaan. Syttymissyy oli tiedossani. Se oli edesmenneen Georg Otsin musiikki. Kun on avoin kaikelle voi myös musiikissa kuulla tuttuun tapaan sateenropinan ja myrskyn ja olla myös liekeissä.

Kuunnellessani olin aivan pehmis: Unohtumaton ilta, Kyllikki valssi, jompikumpi se oli joka teki Pirjo nimiseen lapseen vaikutuksen -60-luvulla. Kun, illan tähtisolisti, karismaattinen baritoni Gabriel Suovanen esitti Kyllikki- valssin, niin hetkessä poistui kehostani kaikki kireys, ja se tempasi mukaansa pyörremyrskyn lailla. Vasen käsi soitti ilmapianoa ja taisinpa huutaakin, onnesta! Iiik! Onneksi olin hengissä kuin hevonen vai miten se sanonta oikein on. Gabriel Suovanen ei esiintyessään kompuroinut ja minä olin taas onnellinen. Hän piti yleisöään hyvänä.  Oli ikimuistoinen ja unohtumaton ilta. Lähelle Suovanen pääsi tulkinnoissaan Georg Otsia.

Meneekö taju, arvelin: Kapellimestari Petri Juutilaisen savolaiset spiikkaukset olivat nannaa korvilleni ja kumarran syvään hänen ja Kuopion kaupunginorkesterin osaamiselle. Taitavaa. Mahtavaa. Voe kun ossois soettoo. Harmonikan aika tuli. Siis tuli se haitari, eikä se haikeasti soinut, vaan Säkkijärven polkka soljui eteenpäin kuin keväinen puro konsanaan. Olin tajuton! Olin tainnutettu musiikin hurmoksesta. Olin kai ollut lapsena pikkuvanha kun Georg Otsin musiikista viehätyin. Minä viehätyn vieläkin – aidosti vanhana.

Minä olin selvä tapaus, vaikka pää meni sekaisin: Romantiikkaa ei ole koskaan liikaa ja idolinsa musiikkia ei voi hehkuttaa koskaan liikaa. Tämä oli kympin juttu ja se meni nappiin. Onnekseni. Mikä meitä odotti? Upea, fantastinen ja unohtumaton Georg Ots – konsertti ilta 14.3.2017. Vaikka sytyin, paloin, olin tulessa en sammunut.


maanantai 3. huhtikuuta 2017

Viikingit ottavat kantaa estottomasti





Näytelmä ei ole helpoimmasta päästä katsoa. Se vaatii katsojalta herkeämätöntä otetta. Mutta kyllä se näpeissään pitää. Näytelmä kertoo minun mielestä toiveista, peloista, pakkomielteistä, tukahdetuista tunteista ja vallankäytöstä... Se kertoo myös nykypäivän Suomesta ja siitä huolesta mihin suuntaan Suomi ja maailma on menossa. Se kertoo tärkeiden asioiden vuoksi taistelemisesta ja unelmien saavuttamisesta.



Viikingit kertovat mustan farssin keinoin huomioista nykypäivän Suomesta. 
Kuva Jarmo Jääskeläinen


Viikingit on Kuopion kaupunginteatterin ja Kuopion Kansallisteatterin yhteistuotanto. Pienellä näyttämöllä tarjoiltiin suuria asioita. Näytelmässä hehkuu tekijöilleen tärkeitä kysymyksiä ja intoa tehdä omanlaistaan teatteria. Viikingit ei ole pientä ja sievää, siinä lentelee sylki ja kirosanat.



Ennakkokäsitykseni näytelmästä olivat kieltämättä toisenlaiset, mutta se ravisteli virkistävästi epäsovinnaisella ja rosoisella tyylillään. Esityksessä on oivaltavia näkemyksiä ja teräviä havaintoja. Mutta välillä kirkkain kärki yhteiskunnallisesta kannanotosta peittyy vähän. Teksti ei vähättele katsojaa vaan vaatii pysymään kyydissä. Dialogi tarjoilee huumoria, joka ainakin minua hymyilytti ja nauratti läpi esityksen.

Miko Kivinen on pitkän linjan näytelmäkirjailija. Mikko Paanasen kanssa hän luo hullun maailman kahdeksi tunniksi. Tuossa maailmassa on paljon tuttua.
Olisipa mukava rakentaa ympärilleen oman maailman ja yhteiskunnan, niin kuin näytelmän kaksi miestä viikinkeinä saarellaan tahtoisi. Onko tämä Suomi sellainen missä haluan elää? Mitä ihmettä Suomessa tapahtuu?

Näytelmässä pohdittiin muun muassa maahanmuuttoasiaa. Kuriositteettina mainittakoon, että olen kuullut Kuopioon toukokuussa maahanmuuttajien avaavan uuden ravintolan, Viiking Pizzerian.



Teatterin sivuilla Viikinkiä kuvaillaan nykyaikaa mustan farssin keinoin kommentoivaksi näytelmäksi. Lisää tällaista ajankohtaisiin asioihin pureutuvia näytelmiä, pliis. Ainakin nämä Mikot sen osaavat.



Mikäli tämä kiehtoo nähdä, niin pidä kiirettä! Jäljellä olevat esitykset ovat 8.4. ja 22.4.



Käsikirjoitus Miko Kivinen

Ohjaus ja sovitus & rooleissa Miko Kivinen ja Mikko Paananen


Viikingeistä Kuopion kaupunginteatterin sivuilla: http://kuopionkaupunginteatteri.fi/ohjelmisto/viikingit

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Rockmusikaali Autiotalossa -Kuopion Musiikkikeskus festarifiiliksissä


Kasarimusiikkia. Dingo. Popeda. Yö. Jokin siinä kutsuu luokseen vaikkei mikään niistä silloin kasariaikaan varsinaisesti kuulunutkaan omiin Suosikkeihini ja julistekokokelmiini. Muistojako nuoruudesta? Mitä? Sehän oli ihan vasta. Apu-va. Miten aika kuluukin näin nopeasti?

Kun huomasin Palatsiteatterin mainoksen Facebookissa rockmusikaalista Autiotalossa, mukaan oli päästävä. Fiilistelemään. Musikaali kertoo 80-luvun Dingo-ilmiöstä ja samaan aikaan pinnalle nousseista Popedasta ja Yöstä. Aikahyppy kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle. Nahkatakkisten tyttöjen, pitkien niskatukkien ja levottomien tuhkimoiden luokse. Ja kuullaanpa musikaalissa tippa myös siirappista Mambaa ja discopoppi Eveä. Viimeisimmästä ei omista mielikuvamuistoista kyllä nouse esiin enää muuta kuin kuin olemus. Voi järkky, mikä tyyli. Se oli aikaa jäähallin discot ja toppatakkinojailut.

Musikaalin kehystarina etenee jouhevasti ja väliin kuullaan määrässä tinkimättä biisejä, jotka yhdistyvät juonenkäänteisiin vieden tarinaa eteenpäin. Taustoittaen bändikeskiötä. Tarinan perhekeskiössä nähdään kasariaikaan vielä perinteinen ydinperhe: äiti, isä ja teini-ikäiset tytöt. Dingohysteria valtaa vähitellen kaikki perheen naiset. Isä sekä vävykokelas puolestaan fanittavat Popedaa.

Dingon keulakuva Pertti Nipa Neumannina esiintyy äänellään koko estradin hiljentävä Ari Koivunen, jonka olemus kasvaa musikaalin aikana täyteen mittaansa. Äidilliset tunteet herättävästä raitapaitapojasta kuoriutuu pesunkestävä röyhelöpaitadiiva, jolta ei lavakarismaa puutu. Oi Nipa. Perheen Lailaa lainatakseni: "kuin enkeli pahassa maailmassa". Popedan Pate edustaa musikaalissakin rouheankarheaa ja vähän syntisen pahismaista maskuliinienergiaa. Miestä, joka ottaa, mitä tahtoo. Mustat nahkahousut, rotsi, rintakarvat ja piiska. Eipä siihen jää lisättävää.

Yön pojat ottavat vuorollaan käsikopelolla ja tupeeratun tupsun voimin lavan haltuun. Vetävät taidolla mutta huolettomasti. Vaihtuvalla asenteella. Välillä mennään siitä, mistä rima on matalin ja välillä pannaan pöytään parasta. Viimeistäänkin sitten, kun on ihan pakko.

Musikaali huipentuu Autiotaloon. Vaikka silloin ei Kuopion musiikkikeskukseen kyllä voi yhdistää sanaa autio, mikä on ainakin tulkinnallinen synonyymi hiljaiselle. Kun "Nipa" käskee, että: "Kuopio! Nyt perseet irti penkistä!", ei yleisöstä kukaan sitä kyseenalaista, vaan savolaisten perseet todellakin nousevat penkistä. Dingohysteria tarttuu. Rytmi ja huojuvat kädet löytyvät. Minultakin. Taas apu-va. Hulluutta. Minne hävisi se hillitty nelikymppinen minä?

video

Kun "Pate" vielä tämän päälle täräyttää toiveet pitkästä ja kuumasta kesästä, on paketti täydellinen. Ihan hillitöntä! Äänet, kappalevalinnat, puvustus, kehystarina. Kaikki. Kaksi- ja puolituntinen hujahti hetkessä, kuten tuntematon kanssakävijä musikaalin päätteeksi tiivistäen huokaa. Kun hyvästä on kyse, ajantaju häviää. Todellakin. Enpä muista, että minäkään olisin Kuopion musiikkikeskuksella ollut aiemmin konsertissa, jossa on näin festarifiilis! Avecinani ollut ysärikymmenen esikoiseni toteaa osuvasti, että vain "tunnelmasytkärit" puuttuivat. Bingo.

Palatsiteatteri. Iso Kiitos ja Tervetuloa Meille Sawoon uudelleen!
*&*
Rakkaudella Kuopiosta



Lisätietoja: